Helsingin seutu ja Uusimaa on meidän tavallisten äänestäjien mielissä hyvinvoiva ja rikas alue, joka pärjää aina. Samat äänestäjät ajatuksissaan hyväksyvät myös sen, että aika ajoin on valtion budjetista tarpeen siirtää rahaa varakkaasta etelästä Uudenmaan ulkopuolella oleville maakunnille.
Sitä äänestäjät eivät ehkä tiedä, miten paljon erilaisia verontulontasauksia ja kehittämisvaroja katetaan Uudenmaan kuntien ja veronmaksajien kukkaroista. Verokertymän kohdentamisen epäoikeudenmukaisuutta kuvaa se, että Helsinki ja Espoo maksavat verotulontasausta yhteensä 545 miljoonaa euroa muille Suomen kunnille ja Helsingin ja Espoon osuus maksetusta kaikista Suomen tasauksista on 85 prosenttia.
Tai sitä, että nykyinen hallitus siirsi yli 100 miljoonaa euroa rakennerahastovaroja muualle Suomeen vastoin Uudenmaan liiton ja Euroopan unionin komission esitystä.
Tai sitä, että uusimaalaiselle nuorelle mahdollisuudet päästä oman alueensa korkeakouluihin ovat Suomen heikoimmat. Koko maan 19-vuotiaiden ikäluokasta 31 prosenttia on Uudellamaalla, mutta silti alueen osuus korkeakoulujen aloituspaikoista on vain 26 prosenttia (vuosi 2021). Tilanne pahenee, sillä Uudenmaan osuus koko maan korkeakoulujen aloituspaikoista on laskenut useita prosenttiyksiköitä vuodesta 2016 alkaen. Tulonsiirtojen lisäksi valtio olettaa, että Uudenmaan kunnat hoitavat käytettävissä olevilla niukkenevilla verovaroilla myös leijonanosan seudun liikenneinfrainvestoinneista. Vuosina 2011–2020 pääväylä- ja ratainvestoinneissa kuntien osuus on ollut 65 prosenttia ja valtion investoinnit 35 prosenttia. Valtion rahoituksen lasku on merkittävä, sillä vuosina 2001–2010 kuntien osuus investoinneista oli 45 prosenttia ja valtion 55 prosenttia. Rahoituksen lasku on erityisen merkittävää, kun sen suhteuttaa seudun asukas-, työpaikka- ja liikennemäärien kasvuun sekä seudun hankkeiden valtakunnalliseen merkitykseen.
Kaikki yllä mainittu on poissa Uudenmaan elinvoiman vahvistamisesta, innovaatiotoiminnasta, yrityspalveluista, uusien työpaikkojen luomisesta ja kuntien kyvystä tuottaa erilaisia olennaisia hyvinvointipalveluja kuten laadukasta varhaiskasvatusta ja koulutusta, mielenterveyspalveluja tai kulttuuri-, nuoriso- ja liikuntapalveluita.
Palveluiden heikkenemisen huomaa myös äänestäjä. Mutta äänestäjä ei ehkä oivalla sitä, mikä on siihen yksi keskeinen syy: ylisuuret tulonsiirrot seudun kuntien budjeteista muualle Suomeen. Tämä kehitys on johdonmukaisesti jatkunut kaikissa suurissa viimeaikaisissa uudistuksissa: hyvinvointialueiden rahoitusratkaisut, eduskunnan käsittelyssä oleva työvoimapalveluiden uudistus TE2025 sekä alueen vieraskielisten täysin muusta maasta poikkeavan määrän huomiotta jättäminen valtionosuusjärjestelmässä yrityspalveluiden, koulujen ja työllisyyspalveluiden rahoituksessa.
Jokainen maa tarvitsee vähintään yhden kilpailukykyisen metropolialueen, joka pärjää elinvoimassa lähialueiden kilpaileville metropolialueille kuten Kööpenhaminalle, Tukholmalle, Göteborgille ja Amsterdamille. Kilpailukykytutkimusten mukaan kasvukeskukset ja tiheään asutut alueet tarjoavat parhaat edellytykset innovaatioiden syntymiselle. Metropolialuetta tarvitaan siihen, että Suomen TKI-panostukset saadaan nousemaan kansainvälisesti kestävälle tasolle, mielellään vähintään 5 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Pitkällä juoksulla vaikuttavat innovaatiot ovat ainoa tuottavuuden kasvun moottori, jonka keskeinen polttoaine on Helsingin seudun yritysten, startupien, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten sekä huippuosaajien kansainvälinen ekosysteemi.
Äänestäjille metropolipolitiikka sanana ei kovin paljon kerro. Sen sijaan Uudenmaan ja Helsingin istuville ja nyt vaaleissa ehdolla oleville kansanedustajaehdokkaille se toivottavasti merkitsee sitä, että metropolipolitiikasta tulee vaalien tärkeä puheenaihe ja että metropolipolitiikka nousee myös puolueiden sisäisellä agendalla tärkeysjärjestyksessä ylöspäin. Menestyvä koko Suomen metropoli tuo hyvinvointia kaikkialle Suomeen: sen takia metropolipolitiikka ansaitsee oman luvun tulevaan hallitusohjelmaan.
