Hyvä- ja huono-osaisten alueellinen eriytyminen eli segregaatio voimistuu suurissa kaupungeissa vuosi vuodelta. Sen torjumiseksi etsimme kaupungeissa tällä hetkellä kuumeisesti ratkaisuja. Esimerkiksi Helsingissä kuulemme tutkijoita, teemme vaikuttavuusarvioita ja pyrimme viemään vaikuttavia toimenpiteitä täytäntöön operatiivisella tasolla. Mitä syvemmälle tässä työssä olemme menneet, sitä selvemmäksi on käynyt, että tehtävä ei ole helppo. Yhtä ilmeistä on, että kaupungit eivät kykene ratkomaan segregaation haastetta yksin.
Vaikka kehityksen suunta on ollut vuosia näkyvissä, ei valtio toistaiseksi ole riittävällä tavalla tunnistanut segregaation torjuntaa suurten kaupunkien kysymykseksi, saatikka sellaiseksi kansalliseksi kysymykseksi, jossa myös valtiota tarvitaan. Samanaikaisesti, kun kaupungit ovat torjuneet segregaatiota omalla budjettirahoituksellaan, eivät valtion rahoitusjärjestelmät, kuten valtionosuusjärjestelmä vaikuta taipuvan asentoon, jossa tämä ja muut suurten kaupunkien erityispiirteet tunnistettaisiin. Jo esimerkiksi se, että valtionosuusjärjestelmässä otettaisiin paremmin huomioon vieraskielisistä aiheutuvat kustannukset, edesauttaisi asian ratkaisua. Valitettavasti rahoituksen suunta on kuitenkin ollut jopa päinvastainen. Kykyämme vastata muun muassa segregaation torjunnan haasteeseen on sote-uudistuksen myötä vain heikennetty.
Syntyperältään ulkomaalaistaustaisten kaupunkilaisten määrä on kasvanut niin Helsingissä kuin koko pääkaupunkiseudulla varsin merkittävästi viimeisten vuosikymmenien aikana. Tämä itsessään on rikkaus. Samanaikaisesti pääkaupunkiseudun kaupunkien sisälle on kuitenkin syntynyt alueita, joihin niin huono- kuin hyväosaisuus keskittyvät. Eriytymistä tapahtuu monella alueella: naapurustot eriytyvät ja niin myös esimerkiksi oppimistulokset. Tällä kehityksellä on väistämättä vaikutuksia koko yhteiskuntaamme.
Segregaation torjunta vaatii jo aivan eritasoisia toimia kuin mitä aiemmin on tehty. Valtion tulisi tukea kaupunkien toimintamalleja, joissa alueita uudistetaan kokonaisvaltaisesti, pitkäjänteisesti ja isoilla panostuksilla ja jotka tasaavat eriytymisen vaikutuksia. On hyödynnettävä tarveperustaista rahoitusta, eli kohdistettava valituille alueille erityisiä toimia, ja resursoitava ja kehitettävä palveluita kohdennetusti.
Viimeaikainen julkinen keskustelu segregaation ympärillä on keskittynyt voimakkaasti kouluihin ja päiväkoteihin. On selvää, että vieraskielisten osuuden kasvu tuo merkittäviä vaikutuksia myös opetukseen ja varhaiskasvatukseen, kun esimerkiksi kielellisen tuen tarve kasvaa. Tiedämme, että lapset elävät alueellisesti eriytyneemmin kuin aikuisväestö ja siksi toimenpiteitä tulee kohdistaa erityisesti kouluihin ja päiväkoteihin.
Mikäli haluamme varmistaa, että esimerkiksi koulumme ja opetuksemme ovat jatkossa maailman huipputasoa, tulee varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen kohdentunut myönteisen erityiskohtelun rahoitus vakiinnuttaa valtion talousarviossa. Myös valtionosuusrahoitukseen tulee tehdä tasokorotus kasvatuksen ja koulutuksen toimialalle ja se tulee sitoa vieraskielisten lasten ja nuorten määrän.
Pääkaupunkiseudun kaupungit ja metropolialue laajemmin kantavat suurta kansallista vastuuta segregaation vastaisessa työssä. Meillä on ratkaisun avaimet käsissämme, jotta voimme puuttua segregaatiokehitykseen vaikuttavasti. Tämä edellyttää valtion vahvaa tukea ja parempaa ymmärrystä suurten kaupunkien erityispiirteille. Jos emme tee mitään, aiheutuu segregaatiosta isommat kustannukset kuin mitä sen torjuntaan panostaisimme.
